Vastapuolelta ei Kumoamuksessa edes pyritä puolustelemaan kirkkoa, jolta on riistetty toinen puoli ehtoollisesta. Olisihan rehellisten ja tunnollisten miesten sopinut keksiä jokin pätevä syy, jolla puolustautua kirkon edessä ja neuvoa niitä ihmisiä, joiden tuntoa vaivaa, että he saavat ainoastaan osan sakramentista. Nyt he puolustautuvat väittämällä, että toisen osan pidättäminen on aivan oikein, ja kieltävät suostumasta molempien osien jakamiseen. Ensiksikin he uskottelevat, että kirkossa on alkuaikoina jollakin taholla ollut tapana antaa vain ehtoollisen toinen osa. Mitään vanhaa esimerkkiä tästä asiasta he eivät kuitenkaan voi esittää. Sen sijaan he perustelevat kantaansa raamatunkohdilla, joissa mainitaan leipä, kuten esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa, (Luuk. 24:35) missä sanotaan opetuslasten tunteneen Kristuksen leivän murtamisesta. He viittaavat myös muihin kohtiin, joissa mainitaan leivän murtaminen. Emmehän me tosin tahdo sitä kiistää, että toiset näistä voidaan käsittää sakramenttia tarkoittaviksi. Siitä ei kuitenkaan voida päätellä, että se on annettu vain toisessa muodossa, koska yleisen kielenkäytön mukaisesti osan mainitseminen tarkoittaa myös kokonaisuutta. Vielä he puhuvat maallikkojen ehtoollisesta, mutta sehän ei ollut ehtoollisen nauttimista vain toisessa muodossa, vaan kummassakin, ja jos pappien jolloinkin käsketään osallistua maallikkojen ehtoolliseen, sillä tarkoitetaan vain sitä, että heidän ei silloin ole lupa itse toimittaa Herran ehtoollista. Tästä asiasta vastustajamme ovat kyllä selvillä, mutta he käyttävät hyväkseen yksinkertaisten ihmisten tietämättömyyttä: kun nämä kuulevat puhuttavan maallikkojen ehtoollisesta, heissä heti herää mielikuva oman aikamme tavasta antaa maallikoille vain toinen osa sakramentista.
Ja nyt saatte nähdä hävyttömyyden! Luetellessaan syitä, miksi sakramenttia ei anneta molemmissa muodoissa, Gabriel mainitsee senkin, että on ollut tehtävä ero maallikoiden ja papiston välille. Uskottavaa onkin, että tässä on tärkein syy toisen osan kieltämisen puolusteluun: näin pitäisi pappissäädyn arvonannon lisääntyä uskonnollisen kunnioituksen ansiosta. Ihmisten juoni tämä on - ettemme nyt pahemmin sanoisi - ja on helppo huomata, mihin se tähtää. Kumoamuksessa vastustajamme viittaavat kertomukseen Eelin pojista: sanotaan, että nämä ylipapin viran menetettyään tulisivat anomaan yhtä papille kuuluvaa osaa, 1 Sam. 2:36. Tätä he väittävät viittaukseksi ehtoollisen jakamiseen vain sen toisessa muodossa. He lisäävät vielä, että näin on siis maallikoidemme tyydyttävä vain toiseen papille kuuluvaan osaan, yhteen ainoaan sakramentin muotoon. Vastustajammehan suorastaan ilveilevät, kun soveltavat kertomusta Eelin pojista ehtoollisen sakramenttiin. Siinähän on puhe Eelin rangaistuksesta. Menevätkö he niin pitkälle, että väittävät maallikoilta evättävän ehtoollinen vain yhdessä muodossa rangaistukseksi? Sakramentti on asetettu säikähtyneiden ihmisten lohdutukseksi ja rohkaisuksi, kun he uskovat, (Joh. 6:51) että Kristuksen liha, joka on annettu maailman elämäksi, on ruoka, ja uskovat, että heidät Kristukseen yhdistettyinä tehdään eläviksi. Mutta vastustajamme todistelevat, että maallikoilta pidätetään ehtoollisen toinen osa rangaistukseksi. Tyytykööt tähän, niin he sanovat. Käsky mikä käsky. Mutta miksi heidän tulee tyytyä? Syytä ei pidä kysellä; mitä ikinä jumaluusoppineet sanovat, olkoon laki. Tämä on sitä Eckin sotkua! Kyllähän tuo Thrasonin räyhääminen tunnetaan, mutta jos me rupeaisimme samalla mitalla vastaamaan, meiltä ei puhetta puuttuisi. Näettehän nyt, miten pitkälle hävyttömyys menee. Komentaa kun joku näytelmän hirmuvaltias: Niin taikka näin, olkoot tyytyväisiä! Tokkopa nämä hänen mainitsemansa syyt puhdistavat Jumalan tuomiolla niitä, jotka estävät ihmisiä saamasta sakramenttia sen toisessakin muodossa ja jotka raivoavat kunnon ihmisiä vastaan näiden käyttäessä sakramenttia täydellisenä? Jos he estävät toisia nauttimasta sakramenttia sillä perusteella, että on muka ero pappissäädyn ja muiden välillä, estää juuri tämä peruste meitä hyväksymästä vastustajiemme käsitystä siinäkin tapauksessa, että muuten olisimme taipuvaisia säilyttämään heidän kanssaan yhteisen tavan. Papistolla ja kansalla on eronsa muissa suhteissa, mutta on aivan selvää, missä mielessä vastustajamme juuri niin kiivaasti puolustavat tätä eroa. Mutta jotta ei näyttäisi siltä kuin me olisimme kaventamassa pappisäädyn todellista arvoa, emme tässä pitkitä puhetta heidän kavalasta juonestaan.
Vastustajamme vetoavat myös vaaraan, että jotakin läikkyy maljasta, ynnä muuhun sellaiseen. Näillä seikoilla ei kuitenkaan ole niin suurta merkitystä, että ne voisivat muuttaa Kristuksen asetuksen. Mutta kuvitelkaamme, että olisi vapaassa vallassa jakaa sakramentti joko vain yhdessä muodossa tai molemmissa. Kuinka siinä tapauksessa voitaisiin kieltämistä puolustaa? Kuitenkaan kirkko ei voi ottaa itselleen sitä vapautta, että tekisi Kristuksen asetuksista yhdentekeviä asioita. Me puolestamme katsomme syyttömäksi seurakunnan, joka on joutunut kärsimään sitä vääryyttä, ettei ole saanut osakseen sakramenttia sen molemmissa muodoissa. Mutta syyttömiksi emme katso vääryyden alkuunpanijoita, jotka ovat sillä kannalla, että täydellisen sakramentin kieltäminen on oikein eivätkä nykyisin tyydy sitä kieltämään, vaan jopa sulkevat kirkon yhteydestä ne, jotka täydellistä sakramenttia jakavat, ja vainoavat heitä ankarasti. Katsokoot itse, miten kerran tekevät Jumalalle tiliä toimenpiteistään. On myös turha luulla, että kirkko päättää ja hyväksyy kaiken, mitä ikinä ylipapit päättävät, varsinkin kun Raamattu piispoista ja papeista ennustaa niin kuin Hesekiel sanoo: (Hes. 7:26) "Papilta katoaa Jumalan laki."